Tiedättekö sen tunteen, kun perjantaina tulee väsyneenä töistä kotiin ja ajattelee istahtaa hetkeksi sohvalle hörppäämään kupin kahvia?

Heti kun takapuoli koskettaa sohvaa ja saat hyvän asennon, soi puhelin. Ja se puhelin on tietysti unohtunut keittiöön sen kahvinkeittimen viereen. Siinä samalla kun kerrot lehtimyyjällä, että ei, en halua tilata Hymyä tälläkään kertaa huomaat, että keittiönpöytä on kaaoksessa lasten aamuisen syömisen jälkeen. Jäät täyttämään tiskikonetta ja pyyhkimään pöytää. Siitä kun siirryt takaisin sohvalle ja avaat läppärin syliin tajuat, että nyt se kahvikuppi on siellä keittiössä. Nouset taas huokaisten ylös ja haet kahvin. Samalla kurkkaat olisiko jemmakaapissa vähän suklaata ja muistat, että tänään ei olekaan tullut syötyä vielä yhtään mitään, vain vajaa kuppi kahvia aamulla viideltä. Nyt et kuitenkaan jaksa edes leipää tehdä, van kömmit suklaapatukan ja kahvin kanssa takaisin sohvalle.

Istut alas, otat läppärin syliin, hörppäät kahvia  ja nappaat palan suklaata suuhun. Ovi käy ja ensimäinen lapsi tulee koulusta. Huoh, se siitä Hetkestä. Läppäri pois, suklaa sohvatyynyn väliin piiloon ja kahvikuppi sivuun, hymy kasvoille ja halaamaan pientä Ekaluokkalaista. Oliko kiva koulupäivä? Tuliko läksyjä? Onko nälkä? Pese ensin kädet.. Ole kiltti älä tule olohuoneeseen kengät jalassa.. Ekaluokkalaisella ei ole ollut niin kovin mukava päivä, mutta nälkä on kova. Niimpä painun keittiöön laittamaan välipala kaakaota ja leipää. Ekaluokkalainen tulee pöytään ja asettelee youtubesta pinkkiä pantteria nenänsä eteen ja tarttuu leipään. Huoh, milloin meillä on mennyt elämä tähän, että ruokapöydässä saa katsella videoita?? Huono äiti olo iskee taas. Siinä videoiden ja leivän välissä koitan udella koulupäivästä, josta hän ei kuitenkaan halua kertoa mitään. Kuulumiet tulevat aina pätkissä myöhemmin pitkin päivää. Kun leipä on syöty, kaveri soittaakin Ekaluokkalaiselle jo ja pyytää ulos. Viuh vaan, kun hän painuu ovesta ulos.

Muistan kahvikuppini. Könyän takaisin sohvalle ja hörppään. Hyi, kylmää kahvia. Päätän lukea sähköpostin loppuun, vaikka tiedän, että Nelosluokkalainen saapuu hetkenä minä hyvänsä. Ja niin hän sitten saapuu, kuin pyörremyrsky. Minun rakas ADHD-lapseni. Tänään hän on hyvällä tuulella. Perjantain kunniaksi hänellekkään ei tullut läksyjä ja pihalle on kiire, kaveri odottaa jo ulkona. Saan kuitenkin houkuteltua Nelosluokkalaisenkin välipalapöytään, josta hän hyppää tavoilleen uskollisena ylös miljoona kertaa ylös ja unohtuu aina muihin hommiin kun syömiseen. Sitten hänkin vilahtaa ovesta ulos.

Nyt. Minun pitää alkaa tämän päivän hommiin. Tai niin sanon itselleni. Imuroi, tee ruoka, järjestele kodin kaaosta. Mutta mitä teen oikeasti? Istun takaisin sohvalle selaamaan Facebookia. Laiskapaska.  "joo joo kohta"

Ekaluokkalainen kieltäytyy ottamasta avaimia pihalle ja ravaa jatkuvasti edestakaisin ja hyppäät avaamassa ovea satamiljoona kertaa päivässä. Sitten tajuat edelleen jumittavasi sohvassa ja pakotat itsesi liikkeelle. Illalla on hetki aikaa istua, kun laset saa tapeltua untenmaille, ellei uni tule taas itsellekin samantien.