Ollessani yläasteella, minua ja parasta kaveriani kiusattiin. Me oltiin niitä luokan hiljaisia nössöjä, ei meikattu, ei oltu muodinmukaisia, ja oltiin paljon lapsellisempia kun muut luokan tytöt. Muut jutteli poikien kanssa ja hengaili nuorisotalolla, me leikittiin kotona jotain Kauniita ja Rohkeita ja siten paettiin mielikuvitusmaailmaan leikkien olevamme jotain muita.

Olisin kovasti halunnut olla samantyylinen kuin he, mutta en kertakaikkiaan osannut ja kotoa en saanut siihen tukea, asuinhan kahden yksinhuoltaja isäni kanssa. Vaatteet sain kirpputorilta tai jonkun vanhoina kuluneina, meikkejä en olisi edes osannut käyttää tai saanut ostaa, enhän saanut mennä edes lähikauppaa pidemmälle ollessani 15-vuotias. Olin siis hieman ylipainoinen, rillipäinen, näppynaamainen, hiljainen, ujo ja epäsiisti teini. Ihme onkin, että suuremmaksi silmätikuksi kiusaajille joutui ystäväni.

Kiusaaminen oli lähinnä naureskelua, jotain nälvimistä ja porukasta pois jättämistä. Kumin palasilla heittelyä, supattelua ja osoittelua. Fyysistä väkivaltaa ei käytetty, mutta henkistä kyllä. 

Yksi kiusaajista oli eräs tyttö, joka oli paras ytäväni vielä esikoulussa. Hänkin oli hiljainen ja ujo, mutta seura tekee kaltaisekseen ja hänen paras ystävänsä oli oikea teinipissis. 

Muistan erään kerran liikuntatunnilta. Meillä oli yleisurheilua, pituushyppyä, juoksua ja kuulantyöntöä. Tämä entinen ystäväni tuli eteeni ivallinen hymy kasvoillaan ja tarjosi minulle kuulaa. Kysyi "Oletko varma että jaksat kantaa tätä?". Niin pieni ja mitätön lause, mutta muistan sen vielä 30v takaakin. Silloin se sattui, mietin mitä olen sille tytölle tehnyt, että hänenkin pitää nälviä minua.

 

Mutta nyt kuulin sattumalta tämän tytön kuulumisia. Hän oli juuri menettänyt vauvansa. Ilmeisesti oli keskosena syntynyt, ja vain kuukauden verran jaksanut. Niin surullista, pahinta mitä vanhemmalle voi tapahtua on oman lapsen kuolema..

Ja silti kaiken sen myötätunnon takaa mitä tunsin, minun mielessäni kävi ivallinen ajatus....."Niin sinä et sitten jaksanut sitä vauvaa kantaa loppuun saakka, minäpä jaksoin kahdesti".

Tiedättekö sen tunteen, kun perjantaina tulee väsyneenä töistä kotiin ja ajattelee istahtaa hetkeksi sohvalle hörppäämään kupin kahvia?

Heti kun takapuoli koskettaa sohvaa ja saat hyvän asennon, soi puhelin. Ja se puhelin on tietysti unohtunut keittiöön sen kahvinkeittimen viereen. Siinä samalla kun kerrot lehtimyyjällä, että ei, en halua tilata Hymyä tälläkään kertaa huomaat, että keittiönpöytä on kaaoksessa lasten aamuisen syömisen jälkeen. Jäät täyttämään tiskikonetta ja pyyhkimään pöytää. Siitä kun siirryt takaisin sohvalle ja avaat läppärin syliin tajuat, että nyt se kahvikuppi on siellä keittiössä. Nouset taas huokaisten ylös ja haet kahvin. Samalla kurkkaat olisiko jemmakaapissa vähän suklaata ja muistat, että tänään ei olekaan tullut syötyä vielä yhtään mitään, vain vajaa kuppi kahvia aamulla viideltä. Nyt et kuitenkaan jaksa edes leipää tehdä, van kömmit suklaapatukan ja kahvin kanssa takaisin sohvalle.

Istut alas, otat läppärin syliin, hörppäät kahvia  ja nappaat palan suklaata suuhun. Ovi käy ja ensimäinen lapsi tulee koulusta. Huoh, se siitä Hetkestä. Läppäri pois, suklaa sohvatyynyn väliin piiloon ja kahvikuppi sivuun, hymy kasvoille ja halaamaan pientä Ekaluokkalaista. Oliko kiva koulupäivä? Tuliko läksyjä? Onko nälkä? Pese ensin kädet.. Ole kiltti älä tule olohuoneeseen kengät jalassa.. Ekaluokkalaisella ei ole ollut niin kovin mukava päivä, mutta nälkä on kova. Niimpä painun keittiöön laittamaan välipala kaakaota ja leipää. Ekaluokkalainen tulee pöytään ja asettelee youtubesta pinkkiä pantteria nenänsä eteen ja tarttuu leipään. Huoh, milloin meillä on mennyt elämä tähän, että ruokapöydässä saa katsella videoita?? Huono äiti olo iskee taas. Siinä videoiden ja leivän välissä koitan udella koulupäivästä, josta hän ei kuitenkaan halua kertoa mitään. Kuulumiet tulevat aina pätkissä myöhemmin pitkin päivää. Kun leipä on syöty, kaveri soittaakin Ekaluokkalaiselle jo ja pyytää ulos. Viuh vaan, kun hän painuu ovesta ulos.

Muistan kahvikuppini. Könyän takaisin sohvalle ja hörppään. Hyi, kylmää kahvia. Päätän lukea sähköpostin loppuun, vaikka tiedän, että Nelosluokkalainen saapuu hetkenä minä hyvänsä. Ja niin hän sitten saapuu, kuin pyörremyrsky. Minun rakas ADHD-lapseni. Tänään hän on hyvällä tuulella. Perjantain kunniaksi hänellekkään ei tullut läksyjä ja pihalle on kiire, kaveri odottaa jo ulkona. Saan kuitenkin houkuteltua Nelosluokkalaisenkin välipalapöytään, josta hän hyppää tavoilleen uskollisena ylös miljoona kertaa ylös ja unohtuu aina muihin hommiin kun syömiseen. Sitten hänkin vilahtaa ovesta ulos.

Nyt. Minun pitää alkaa tämän päivän hommiin. Tai niin sanon itselleni. Imuroi, tee ruoka, järjestele kodin kaaosta. Mutta mitä teen oikeasti? Istun takaisin sohvalle selaamaan Facebookia. Laiskapaska.  "joo joo kohta"

Ekaluokkalainen kieltäytyy ottamasta avaimia pihalle ja ravaa jatkuvasti edestakaisin ja hyppäät avaamassa ovea satamiljoona kertaa päivässä. Sitten tajuat edelleen jumittavasi sohvassa ja pakotat itsesi liikkeelle. Illalla on hetki aikaa istua, kun laset saa tapeltua untenmaille, ellei uni tule taas itsellekin samantien.

 

 

En ole aiemmin blogia kirjoittanut, en edes päiväkirjaa sitten lapsuusvuosien. Tiedossa siis runsaasti harhailevia ajatuksia, katkonaisia ja epäselviä lauseita, sekä kirjoitusvirheitä! Oikolukua en harrasta, pilkunviilaajien kannattaa pysyä tästä blogista kaukana ;)

Mutta kerrottakoon alkuun hieman itsestäni. Olen kolmenkympin paremmalla puolen oleva, kahden alakoululaisen ((7v ja 10v) lapsen totaaliyksinhuoltaja äiti. Totaaliyksinhuoltajuudella tarkoitan sitä, että lasten isä ei ole millään tavalla meidän/lasten elämässä mukana, vaan minä pyöritän tätä sirkusta aivan yksin 24/7/365. Tukiverkkona meillä on mummo, ei muita. Ei setiä eikä tätejä, ei kummeja eikä muita mummeja. 

Näillä mennään.

Jos mun pitäisi kuvailla itseäni jotenkin, niin voin kirjoittaa olevani elämän kovaksi koulima, muurit ympärilleen rakentanut, sydämensä kovettanut vaikean luonteen omaava vittumainen akka joka rakastaa lapsiaan leijonaemon lailla. Ketään en tarvitse, vaan pärjään aivan hyvin itse. 

Sitten jos se kuvailu pitäisi sanoa jollekin ääneen, niin varmaan sanoisin olevani hiljainen ja rauhallinen, ehkä hieman erakkoluonteen omaava pieni äiti vain....

Katsotaan mitä tämän mamman näppikseltä lähtee